Huomenta ja ihanaa sadepäivää! Mitään laskematta, tänään eletään selkäkipujen kanssa päivää numero 23. Alkaa jo kyllästyttää jatkuva lääkärissä juokseminen ja diagnoosittomuus. Tai olen joka lääkärikäynniltä saanut diagnoosin, joka on sama kuin edellinen. Eilinen käynti taisi olla näistä kaikista nöyryyttävin, kun koin ettei mua oteta tosissaan. Lääkärin toteamus siitä, ettei kuvaaminen auta, oli mulle ehkä liikaa. Uusittujen reseptien kanssa kotiin apteekin kautta. Jos tämä viikko jo olisi viimeinen kipuviikko? #toiveikas
Jokainen lääkäri on sanonut samaa; ei mitään vakavaan viittaavaa, liiku ja syö lääkkeitä. Eilen sain kuntouttavia harjoituksia lääkityksen kaveriksi. Enkä tiedä onko tarkoituksenmukaista syödä tulehduskipulääkkettä kolmatta viikkoa? En tiedä, mitä mun pitäisi sanoa tai tehdä. Alan olla täysin neuvoton. Kokonaisvaltaista kipua, joka alkaa käydä mielenterveyden päälle. Tietääkö joku sen tunteen, kun jää kaikesta paitsi? Mun arki on sitä nyt. Olen väkisin yrittänyt mennä töihin ja päästä takaisin arkeen kiinni, mutta 15 minuutin istumisen jälkeen selkä huutaa apua ja mun sielu itkee verta. Autolla ajaminen on ollut myös haastavaa, mikä osakseen kertoo siitä etten ole kunnossa. Voisiko joku tulla pelastamaan minut näiltä kivuilta?
Ja kyllä, en ole hautautunut sängyn pohjalle vaan oikeasti myös liikkunut. Ainon lenkittäminen on aina itsessään haastavaa ja yllätyksiä täynnä. Joka kerta saa jännittää sitä, vetäiseekö Aino hajun perään ja nytkäyttää selän. Lääkärin mukaan selkä ei voi mennää enää pahemmaksi, joskin epäilen tätä lausetta. Mutta sitä todistusaineistoa perjantailta, kun oltiin kunnon kävelyllä Ruissalon ihanissa maisemissa. Nautin älyttömästi vaikka kotona selkä itki ja jalat kaipasivat jalkakylpyä. ♥
Nyt mun on aika yrittää päästä sinuiksi tän kivun kanssa, kun on maailman hankalinta olla hyvällä tuulella. Ainakin yritän olla positiivinen ja toiveikas, että tämä menee joskus ohi. Voiko Noidannuoli todella kestää kolmesta neljään viikkoa?
♥: Terhimaria
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti